Inspiraatiota kirjoittamisen aloitukseen: Banaanikärpäsen huono päivä

 

Varmasti jokainen kirjoittaja tunnistaa aloituksen vaikeuden. Mistä kirjoittaisin? Ja vaikka kirjoittamisen saisi aloitettua, saattaa alkaa miettiä laatua liikaa. Kun otsikko on jo niinkin hölmö kuin “Banaanikärpäsen huono päivä”, voi syntyä mitä tahansa. Inspiraationa voi siis käyttää mitä tahansa hölmöä – tärkeintä on saada moottori käyntiin!

Alla kurssilaisten esimerkkejä, miten banaanikärpäsen huono päivä saattaisi sujua.

___________________________________________________________________

Betty Banaanikärpänen heräsi banaanin kainalosta pää kohmeisena. Eilisilta oli vaihtunut yöksi baarikärpäsen seurassa. Oli tullut nautittua muutakin kuin kansalaisluottamusta. Betty oli juonut kaikkea mahdollista ja hieman mahdotontakin. Nimittäin banaanilikööriä. Muistaessaan sen Betty alkoi voida huonosti. Tuo kullanvärinen tahma-aine ei kuulunut hänen lemppareihinsa. Hän oli joskus tarttunut siivestään siihen, eikä ollut meinannut päästä irti. Baarikärpänen oli auttanut hänet pinteestä. Siitä oli jo kauan. Ainakin viikko.

Betty yritti lähteä lentoon, mutta se oli vaikeaa. Kun hän pääsi liikkeelle, liike jatkuikin koko päivän. Välillä hän seisahtui, mutta ei pitkäksi aikaa. Perheen pää uhkasi Bettyn henkeä jatkuvasti huiskimalla sinne sun tänne. 

Illan tultua Betty Banaanikärpänen painoi päänsä banaanin kainaloon. Juuri kun hän oli nukahtamaisillaan, hän tunsi jotain painavaa päällään. Perheen kissa oli laskenut käpälänsä Bettyn päälle. Niin loppui hänen päivänsä, joka sattuikin olemaan viimeinen huono päivä hänen elämässä.

***

Heräsin ja valmistuin kärpäseksi. - Tästä tulee paras päiväni! ajattelin. Olin valmistautunut tähän päivään pitkään. Olin miettinyt, miten päiväni tulisi menemään.

Etsin syötävää. Olin ajatelut, että olisi hyvä syödä heti alkajaisiksi. Pörräsin tässä tilassa, jota kait keittiöksi kutustaan. En voinut uskoa, että ruokaa olisi tässä maailmassa näin paljon. Nuuhkin ja pörräsin ympäri huonetta. Siinä se oli, se ensimmäinen ateriani. Olin ovela ja sukelisin tänne nykyiseen huoneeseeni pienestä kolosta, joka oli kuin minulle tehty.

Tunnen viiinin tuoksun ja olisiko hippunen banaania vai vallan rypälettä. Tätä tulen nauttimaan lopun elämäni, ajattelin. - Niinpä niin ajattelit, että jäi ansaan. - Mikä on hyvä ja mikä huono, heitän sinulle takaisin.

***

Graymund-Siegfried-Schnitchelz-Kügelillä oli huono päivä. Houkuttelevan teräksiseltä tuoksunut muovibanaani oli heitetty roskikseen, ja häntä pänni se suunnattomasti. Graymund-Siegfried-Schnitchelz-Kügel oli nimittäin banaanikärpänen, ja hieman yksinkertaisena otuksena se ei välittänyt, oliko ruoka tai esine syötävä tai ei. Kaiken syöminen pakkomielteisen pica-oireyhtymän mukaan oli sen suurimpia intohimoja veroilmoitusten täyttämisen ohella. Mitä hän olisikaan nyt antanut, että olisi päässyt listaamaan osaketuottojaan ja kiinteistöverojaan! Mutta sekin suunnaton ilo oli häneltä pilattu, joku pentele oli mennyt polttamaan veropaperit takassa muutama hieman liian vahvan vissyveden jälkeen. Graymund-Siegfried-Schnitchelz-Kügeliä pänni. Ja häntä pänni. Ja häntä pänni. Ja häntä pänni. Ja häntä pänni. Niin, sanoinko jo että häntä pänni? Kun Graymund-Siegfried-Schnitchelz-Kügel vielä näki kotikoira Äximytz-Engelsin häntäpään, niin hän muisti vielä enemmän että häntä pänni. Hän mietti, miten pelastaa päivä tai edes kurjistaa toisten päivää ihan vain vahingoniloisella terrorismilla. Ajatusleikki houkutti häntä yhtä puoleensavetävästi kuin liimalla valeltu, lietealtassa käynyt matkapuhelin.

Huono aloitus

Onko sinulle käynyt koskaan niin, että olet lopettanut kirjan lukemisen jo alkumetreillä? Tai toisinpäin, että olet jäänyt koukkuun kirjaan samantien, koska aloitus oli jo niin lupaava? Aloituksen on tarkoitus saada tapahtumat käyntiin ja lukija kiinnostumaan – onhan esimerkiksi kokonaisen romaanin lukeminen aikaa ja vaivaa vievää. 

Huonon kirjoittamisen kurssilla lähestyimme asiaa toisesta näkökulmasta: Millainen olisi mahdollisimman huono ja tylsä aloitus? Esimerkkinä oli romanttinen romaani. Jälleen kerran kurssilaiset laittoivat parastaan ja romantiikan kliseitä uskallettiin viljellä. 

Lukisitko sinä näiden aloitusten perusteella koko teoksen?

___________________________________________________________________

Maribelin ja Marcin helteinen iltapäivä

Maribel kohotti pitkien silmäripsiensä verhoamat pähkinänruskeat silmänsä Marcin smaragdin lailla sinisinä lähteinä kimmeltäviin silmiin, joilla hän kiihkeästi tuijotti Maribeliä ja riisui häntä katseellaan. Maribel vapisi Marcin vahvoilla käsivarsilla. Hänen rintansa kohoili kiihtyvän hengityksen tahdissa ja hänen rintansa kuulsivat valkoisena hohtavan silkkisen pitsimekon läpi, joka hänellä oli yllään ja jonka hän toivo Marcin jo pian riisuvan hänen yltään. Marc oli ratsastanut koko yön yli niittyjen ja mantujen valkoisella andalucianhevosratsullaan, jonka jäntevät jalat olivat hakanneet tannerta väsymättä. Verisuonet tuon uljaan ratsun reisilihaksissa olivat pullistelleet, niin kuin nyt pullistelivat suonet Marcin käsivarsilla, jotka pitelivät auringon upeasti ruskettamaa Maribeliä, joiden lihakset olivat voimistuneet maatilalla, jolla Marc päivisin uurasti väsymättä.

Päivä oli ollut hikisen kuuma ja Maribel oli helteen uuvuttama. Hän oli hetki sitten puristanut kirpeää sitruunanmehua kaivosta nostamansa viileä veden joukkoon. Mehukkaat sitruunat  kypsyivät paahteisessa maassa, josta tomu nousi ilmaan Marcin valkoisen ratsun laukatessa pihaan. Tanner tömisi. Valkoisen andalucianhevosen valkoisena hohtava harja hulmusi tuulessa, kun se ravisteli päätään. Ratsu oli mitä uljain ja jalosukuisin ja sen viisaassa, pikimustissa silmissä hehkui andalucian kuuma aurinko. Ratsu oli väsymätön ja niin oli myös sen isäntä, joka niin mielellään olisi laskenut Maribelin vuoteelle ja riisunut valkoisena hohtavan silkkileningin verhoamasta hänen auringon paahtamaa, kauniisti ruskettunutta ihoaan. Marcin jäänsinisestä katseesta saattoi nähdä päättäväisyyden, jolla hän oli ratsastanut yli pölyisenä tömisevän, auringon paahtaman maan vain saadakseen Maribelin, rakkaansa, käsivarsilleen. - - 

***

Milja istui puun alla. Se oli koivu. Aurinko paistoi. Taivaalla oli muutamia pumpulinpehmeitä poutapilviä. Nainen odotti. Hän oli levittänyt nurmelle puun alle punavalkoruudullisen pöytäliinan, jonka hän oli perinyt kummitädiltään, joka oli ollut Miljan äidin isän pikkusisarus.

Punavalkoruudullisen pöytäliinan päälle, jonka hän oli siis perinyt, hän oli laskenut eväskorin, joka oli kauniisti punottua rottinkia, ja nostanut punavalkoruudulliselle liinalle tapaslautasen, jossa oli tapaspopsittavaa, sekä hedelmäkulhon, jossa oli punaposkisia omenia, kullankeltaisia luomubanaaneja, voimakkaan vihreitä päärynöitä ja syntisen hyviä granaattiomenaviipaleita. Milja avasi punaviinipullon, jonka hän oli hakenut naapurikunnan Alkosta, ja joka ei ollut mitään kyykkyviiniä vaan joka oli maksanut lähes kaksikymmentä euroa.

Milja odotti Teemua. Mies oli kotoisin Juuasta, mutta oli asunut myös Mikkelissä, Savonlinnassa, Forssassa ja Himangalla ennen kuin oli muuttanut Vammalaan, jossa hän nyt asui. Milja oli itse paljasjalkainen vammalalainen. Puu, jonka alla hän nyt istui, siis se koivu, kasvoi hänen isovanhempiensa heinäpellon laidalla. Joinain vuosina pellolla kasvoi kylläkin eri viljalajeja. Siis eri vuosina eri.

Milja istui puun alla ja odotti. Teemua siis. Mies oli luvannut tulla heti, kun pääsi töistä. Milja katsoi sirossa ranteessaan olevaa kaunista hopeista kelloa, jonka hän oli saanut rippilahjaksi kummitädiltään, jolta hän oli perinyt punavalkoruutuisen pöytäliinan. Se näytti kolmea minuuttia yli neljän. Teemu oli päässyt töistä neljältä. Milja katseli huolestuneena Lojerilta päin tulevalle tielle. Teemua ei näkynyt vielä. Nainen alkoi huolestua. Kauanko muka Lojerilta ajaa Illoon, hän ajatteli. Jos hän ei tulekaan, Milja ajatteli ja nyyhkäisi. Teemu ei tulekaan, hän ei halua minua, nainen alkoi itkeä ääneen.

Milja muisti heidän ensitapaamisensa Lantulan Rompetorilla kuukautta aikaisemmin. Teemu oli komea ilmestys, oikea James Pond. Ei hänellä tosin ollut smokkia, eikä pukua, vaan Hankkijsta ostetut oranssit työhousut ja puna-mustaruudullinen flanellipaita, jalassa vanhat Adidas-lenkkarit, jotka olivat ehkä joskus olleet valkoiset, ei tosin tällä vuosikymmenellä, ja musta lippis väärin päin päässä. Mutta muuten hän oli aivan kuin James Pond. Teemu oli katsonut Miljaa ja rakkaus oli heti roihahtanut kummankin rinnassa.

Milja heräsi ajatuksistaan ja haaveistaan ja mietteistään, kun hän näki Teemun Tojota Korollan pysähtyvän pellon reunaan. Teemu nousi autosta. Milja nousi puun, sen heinäpellon laidassa olleen koivun alta. He juoksivat toisiaan kohti kuin kaksi nuorta, kaunista kaurista, jotka janosivat päästä toistensa turvan ääreen. He suutelivat, ensin arasti, sitten kovemmin ja viimein ranskalaisesti. Milja ajatteli, että tätä oli onni, rakkaus, nuori lempi. Aah, tämä on täydellistä, hän ajatteli, täydellistä onnellisuutta. Tähän syleilyyn tahdon jäädä ikuisiksi ajoiksi, ainaiseksi, loppuelämäkseni.

***

On viiltävän kylmä ja tuulinen syksyn iltapäivä, joka on kääntymässä iltaan. Margit on juuri palailemassa töistä kotiin. Hän on pakannut läppärinsä Hermesin nahkasalkkuun. Illalla hän on vielä tekemässä töitä. Deadline on tulossa vastaan kiristäjäjutussa, jossa hän on puolustusasiamiehenä.

Lapset Carla ja Julia ovat tänään Margitin ex-miehellä Johanilla Hangossa. Heillä on onneksi edelleen hyvät välit, joita Margit ja Johan ovatkin työstäneet yhdessä terapeutin kanssa. Nyt olisi omaa aikaa, mutta työt painavat mieltä.

Margit kääntää avainta lukossa ja astuu raskaasta tammiovesta eteiseen. Tyhjän asunnon tuoksu tulee vastaan. Margit on ollut alkuviikon uuden rakkaansa Villen kanssa Siuntiossa ja nyt tuntuukin sen jäjiltä kovin tyhjältä palata tänne vanhaan kotiin, jonka hän sai lunastettua itselleen erossa. Monet asiat muistuttelevat vielä hänen ja Johanin pitkästä aluksi onnistuneestakin liitosta. Joitakin muutoksia Margit on toki tehnyt. Ylpeänä hän katselee edessään aukeavaa näkymää laajaan eteisaulaan ja olohuoneeseen, jonne hän on hankkinut uuden tanskalaisen designlampun.

Margit laskee trenstakkinsa Cappane-tuolille ja huokaisee syvään. Hän vie salkkunsa työhuoneeseen ja laskee työpuhelimensa pöydälle. Samalla hän vetää villakangashousujensa taskusta esiin oman puhelimensa ja laittaa siihen äänet päälle. Hänen ei onneksi tarvitse olla huolissaan lastensa hyvinvoinnista, koska Johan on aina ollut ihana ja luotettava isä. Margitin äidillä on ollut viime aikoina pientä sydänvaivaa, mutta Margitin sisko Jolanda on ollut päävastuussa yhteydenpidosta äidin kanssa.

Margit vilkaisee puhelimeen ja huomaa saaneensa kymmeniä soittoja ja lopulta useita viestejä. Onko nyt voinut kuitenkin tapahtua jotain, mihin hän ei olisi osannut varautua. Margit selaa puhelimen tietoja ja huomaa, että puhelut olivat tulleet yhdestä numerosta. Viesteissä luki vain: Soita, ehditkö soittamaan. Margit ei tunnistanut numeroa ja ajatteli, että soittaja on varmaan erehtynyt numerosta.

Margit huokaisi ja liikkui keittiöön. Hän avasi rosteripintaisen jääkaappinsa ja nosti tammiselle pöytätasolle muutaman juuston ja joitakin leikkeleitä. Hän pesi rypäleitä juoksevan veden alla ja laittoi ne kuivumaan teräksiseen lävikköön. Yhtäkkiä puhelin soi eteisessä, jonka peilipöydälle Margit oli sen laskenut kävellessään keittiöön. Vaativa soittoääni ei jättänyt rauhaan vaan huokaisten Margit palasi eteiseen.

***

Mahtavan machokas Olli ja Eveliinan viettelys

Tummaverinen, muodokas Eveliina siemaili innokkaasti pistävänmakeaa mansikkasmoothieta pillillä juomalasista. Hän oli kuullut, että raavas uros, joista hän oli nähnyt lukuisia levottomia unia, olisi täällä töissä. Naapurinpoikamainen blondi nuorukainen, joka uhkui itsevarmuutta ulospäin mutta joka oikeasti oli aika ujo ja arka. Moni luokkatoveri huokaili hänen peräänsä, mutta hän oli pysynyt kovana ja torjunut ykskantaan kaikenlaiset lähestymisyritykset silmiään pyöritellen.

Eveliinan vatsanpohjassa leijaili vaaleanpunaisia perhosia, kun hän huokaillen ajatteli noita leveitä hartioita, rautatiepölkyn paksuisia käsivarsia, tulen liekillä palavia silmiä, lihaksikkaita reisiä – ah, ne reidet! – ja tiukkoja, veistoksellisia pak…

Eveliina ajatus keskeytyi, kun ovi aukesi ja koko jäätelöbaari hiljentyi. Valo loisti sisään ja valaisi koko hämyisen baarin, kuin enkeli olisi laskeutunut taivaasta juuri häntä varten. Olli, miten miehekäs hänen nimensäkin oli! Sähköinen värähtely täytti huoneen, kellot soivat, aika pysähtyi. Sitten viskin polttama puheääni täytti huoneen.

– Onko täällä joku, jonka nimimerkki chatin senssihuoneessa oli IhqEve06?

Eveliina värähteli, hän ei ollut aivan varma pysyisikö hän tasapainossa kun kuuli nuo sanat. Huone alkoi pyöriä, korvissa alkoi helistä. Sitten hän tajusi, että ehkä rommipaukku viereisessä baarissa ei ollut se paras pohjustus treffeille.

Hän haparoi kevyin päin mutta raskain askelin kohti ovea, jossa hänen onnellinen tulevaisuutensa odotti. Mutta siellä odotti Ollin lisäksi muutakin. Kymmeniä, satoja kilpasiskoja. Kaikki rynnivät könsikästä kohti, valmiina repimään häneltä vaatteet päältä. Ollilla oli työn ja tuskan takana sysiä liian innokkaita seireeneitä etäämmälle itsestään, taisi hän jotain vetää turpaankin.

– OllieBoi88, oletko se sinä? Eveliina huusi sydän läpättäen. Hän tuskin enää tunsi maata allaan, enkelien laulu kaikui hänen korvissaan. – Oi ritarini, tule tänne luokseni ja kanna minut täältä pois noilla lihaksikkailla karvaisilla käsivarsillasi!

Jokainen hetki oli kuin pieni ikuisuus, ajan kellosta oli tainnut loppua paristot, niin hitaasti kaikki eteni. Jälleen yhden harppuarmeijan väistyessä hänen suloisen Olliliininsa tieltä Eveliina kääntyi juoksussa kylki edellä häntä kohti ja loikkasi ilmaan, pidättäen hengitystään kun mietti, miten höyhenenkevyesti laskeutuisi kultamuffinssinsa teräksisille mutta silti ah-niin-pehmeille käsivarsille.

Hän oli jo ilmassa hänen otsansa korkeudella, kun joku käähkä tuuppaisi Ollia kyljestä ja tämä lensi sivumpaan. Luvassa ei ollutkaan pehmeä lasku, vaan jäätelöbaarin kova marmorinen lattia. Eveliina tömähti maahan ja kirskuvan liitutaulun kaltainen tuskanhuuto täytti jäätelöbaarin aulan. Häneltä meni varmaan lonkka sijoiltaan! Hän kiemurteli ja vääntelehti kivusta, eikä hän tiennyt kumpi sattui enemmän: pudotuksesta syntynyt fyysinen kipu vai se itsetunnon kolhu, jonka hän oli saanut mokaamalla itsensä tuollaisella tavalla.

Hän oli kuin särjetty viinilasi, arvoton, sirpaleina, jotakin minkä siivoaisi mieluiten mahdollisimman pian pois. Kaikki pidättivät henkeään tämän epäonnistuneen stuntin jälkiseurauksena, miten Eveliina kokoaisi itsensä tästä?

Muut kilpakosijat jäivät tuijottamaan ja nauramaan, miljoonat neulat työntyivät häneen heidän silmistään. Mikä halpa hupakko tämäkin nyt oli! Eveliina oli henkisesti murskana, hän oli tehnyt itsestään täyden pellen! Tämä ei näyttäisi hyvältä hänen Instagram-kanavallaan, ja hänen rakennetekokyntensäkin irtosivat!

Olli tuijotti sivummalta ja nousi pystyyn tuupattuaan taas yhden kilpasiskon ketoon. Hän asteli Eveliinan luo, kumartui, ojensi kätensä ja kysyi:

– Oletko ihan kunnossa?

Eveliina nosti ylävartaloaan irti maasta ja voihkaisi:

– Ah, ritarini, sinä tulit pelastamaan minua!

Muu yleisö vaikeni, kun Olli otti Eveliinan käsivarsilleen kuin rakennusnosturi.

Huono juonitiivistelmä

 

Nykyajan valtavassa viihdeteollisuudessa tuotantoyhtiöt kilpailevat ihmisten huomiosta. Tätä varten trailereiden ja juonikuvausten pyrkimyksenä on houkutella katsojia. Juonikuvauksissa käytetäänkin usein jännittäviä koukkuja, pyritään olematta kertomatta kaikkea sekä tietysti halutaan mahdollisimman selkeästi kertoa katsojalle, mistä elokuvassa tai sarjassa on oikein kyse. 

Huonon kirjoittamisen kurssilla kyseenalaistimme tämän ajatuksen. Pohdimme sen sijaan, millaisista tekijöistä voisi koostua mahdollisimman huono juonitiivistelmä. Miten kirjoittaa mahdollisimman sekava teksti, joka ei välttämättä houkuttele katsojaa tuotteen äärelle? Vai toimiiko tässäkin vanha sanonta siitä, miten joku on jo niin huonoa, että siitä tuleekin oikeasti hyvä? Ainakin meille juonikuvaukset aiheuttivat spontaaneja naurunpyrskähdyksiä ja tehtävä koettiin hauskaksi.

Alla on kurssilaisten riemastuttavia juonitiivistelmiä, joissa on käytetty erilaisia näkökulmia lähestyä aihetta. Tunnistatko, mikä elokuva tai sarja on kyseessä näistä sekavista kuvauksista?

___________________________________________________________________

Tää leffa on vanha, mutta iha kovaa kamaa silti. Oli varmaan tosi eeppinen sillon ku se joskus sata vuotta sitte tehtiin. Se alkaa jotenki silleen, että se poika ei halua osallistua kriminaaliin toimintaa, mihin sen isä sitä haluaa houkutella, ku sen on niitten perheen elinkeino tai silleen. Honorii. Kovat keinot otetaan käyttöön, jos ei tee niin kuin mafiosot haluu. Esim. löytyy hevosenpää sängystä aamulla ku herää. Siinä leffassa tapahtuu vähän niinku sukupuolenvaihdos eiku sukupolven. Heh. Sitte tulee verinen taistelu ja huumekauppaa. Täs leffas on yks hyvä biisi kans. Ja Don Corleone kähisee päheesti.

***

Apina asuu Lähi-Idässä, kaupungissa, jossa on minareetteja. Elokuva sijoittuu jonnekin menneisyyteen, ehkä muutamia satoja vuosia taaksepäin meidän ajastamme. Silloin ei ollut vielä kännyköitä. Eikä kyllä lankapuhelimiakaan. Siksi apinalla riittää töitä.

Apina tuntee köyhän pojan, joka kohtaa neidon, joka on ylhäisempi kuin poika. He tutustuvat ja seikkailu alkaa. Poika ja neito ovat samaa ikäluokkaa, joten he ihastuvatkin toisiinsa. Neidon isä ei hyväksy köyhää poikaa tyttärensä ystäväpiiriin. Apina kuljettaa viestejä nuorten välillä. Kaikki käy lopulta hyvin, joka suhteessa.

Tämän elokuvan tarina on osa kirjasta, jossa on useita satoja vuorokauden vaihtumisia. Kirjanhan tuntevat kaikki aikuiset ainakin nimeltä. Mutta tämä piirrosanimaatio on kuitenkin tarkoitettu ensisijaisesti heille, jotka eivät ole kirjaa ainakaan vielä lukeneet.

***

Elämän eliksiiriä, elämän eliksiiriä

Roppolaakson vanhainkodin asukkaat viettävät tunneköyhää ja yksitoikkoista elämää julman johtajansa Diana Kuisman hallinnoimassa ’kodissa’. Eräänä päivänä Matias Miettinen löytää Vihilaakson linja-autoasemalta rollaattorin, jota työntämällä hän päätyy aivan uudelle erilaiselle asemalle.

Asemalta lähtee elokuun ensimmäisenä maanantaina bussi, jonnekin, mihin vanhukset eivä ole koskaan vielä päässeet. Matias Miettinen on ensimmäisenä vanhuksena päässyt niin sanotusti rajan yli ja hän on palannut kertomaan tästä Roppolaakson vanhainkodille. Yhdessä tehdäänkin nyt valmisteluja tälle matkalle.

Matias Miettinen on tavannut asemalla bussia odottelevat Risto Rauvalan ja Emma Toivosen. Heiltä hän on saanut tietoonsa, miten valmistautua. Ennen matkaa joudutaan tekemään hankintoja ja kutsumaan mukaan muitakin innokkaita. Kaikki valmistelut tehdään salassa Roppolaakson johtajalta Diana Kuismalta.

Lähde mukaan seikkailuun, jossa ei käänteitä puutu. Se mikä ennen tuntui mahdottomalta, onkin ihan totta tässä vanhusten Mikä Mikä- maassa.

***

Iso krapulanpunainen silmä etsii paljon harmia aiheuttavaa korua ja koittaa estää sen tuhoamisen. Joukko lyhytkasvuisia ja muita erirotuisia koittaa pelastaa päivän. Jakomielitautinen ja pakkomielteisiä piirteitä omaava, lähes alaston rääpäle ei osaa päättää, onko hyvä vai paha, aina välillä hän koittaa pettää seurueensa, välillä taas auttaa. Valtavan kävelykepin omistava vanha mies, joka on esittänyt myös sarjakuvapahista, yrittää pysäyttää ison hirviön, kieltää tätä menemästä ohitseen, kuolee ja herää taas erivärisenä henkiin. Samalla osa porukasta tappelee oikein kunnolla toisen porukan kanssa ja porukkaa pistetään kylmäksi. Matkalla sankaripari kinastelee välillä kuin aviopari, mutta pysyy jotenkin yhdessä ja sietää lähes alastonta rääpälettä, päätyen lopulta tappamaan tämän, kun tämä puree toiselta sormen irti. Jättikokoinen niveljalkainen onnistuu näennäisesti tappamaan sankarin, mutta tämä selviääkin koettelemuksesta ehjin nahoin ja pelastaa yhteiskuntansa. Rauha palaa maahan ja kaikki ovat taas onnellisia – tai ainakin ne, jotka eivät olleet rumia, pahanhajuisia ja kuolleet sodissa.

Tarina kierrossa: Millaisia tarinoita syntyy ryhmässä?

Eräänä varsin pidettynä harjoituksena kurssilaiset pääsivät kokeilemaan tarinan kirjoittamista ryhmässä. Jokainen sai paperin, johon kirjoitti otsikon sekä neljä virkettä. Tämän jälkeen paperista peitettiin kolme ensimmäistä virkettä niin, että seuraava osallistuja näki vain viimeisen virkkeen. Hän sai sen jälkeen jatkaa tarinaa haluamallaan tavalla. 

Tällaisessa harjoituksessa saattaisi helposti käydä niin, että tarinoista tulee täysin epäkoherentteja ja absurdeja  – joka toki sopii huonon kirjoittamisen henkeen mainiosti! Keskusteltuamme kurssilaisten kanssa tehtävän jälkifiiliksistä totesimme, että tarinoista tulikin yllättäen melko koherentteja ja osassa juonikin säilyi – ja kaikissa oli jonkinlainen loppuratkaisukin. Osa teksteistä sai jopa filosofisia käänteitä ja osa muistutti jo dekkaria. Tutustu ja ihastu teksteihin alla!

Tällainen harjoitus heittää ajatuksen ilmoille: Voisiko kirjoittamista kokeilla joskus ryhmässäkin sen kliseisen yksin puurtamisen sijaan?

___________________________________________________________________

Pikku-Maijan uusi poni

Pieni Maija oli kuusivuotias lettipäinen tyttö, joka haaveilee omasta ponista. Hän rakastaa ponien samettista turpaa, pitkiä silmäripsiä ja ihanaa tuoksua, jota isä kutsuu hajuksi. Maijalla on tänään syntymäpäivä, ja hän on varma, että saa lahjaksi ponin. 

Maija heräsi aikaisin, ja juoksi alakertaan, jossa äiti, isä ja veli odottivat synttärikakun kanssa valmiina laulamaan.

Matkalla Maija kompastui pehmoleluihinsa ja löi päänsä. Perhe kerääntyi hänen ympärilleen ja totesi Maijan olevan tajuton. “Soittakaa ambulanssi”, huusi isä.

Juoksin nopeasti sisälle ja väänsin numerot: nolla, nolla, nolla. Odottaminen oli pitkää. Lopulta ambulanssi saapui. Auton ovet suljettiin ja se lähti sinne suuntaan, mistä se oli tullut.

Suuntaan, johon en tahtonut mennä enää koskaan. Siellä oli menneisyys. Täällä oli nykyisyys ja toivottavasti tulevaisuus. Turvassa.

Hän huokaisi, päivä oli pelastettu. Valtakunta turvattu ja toimeentulo taattu. Nyt kohti päivää seuraavaa! Mitä huominen tuo tullessaan? 

Sitä kun ei voi kuin arvata. Arvaaminen on kivaa. Arvalla voi vaikka voittaa. Voittaminen olisi kivaa..

Maijan alahuuli vapisi, itku kaihersi silmää. Ei tullut ponia, ei. Ei edes pehmolelua. Ruuaksi oli meetvurstipizzaa.

***

Olipa vain kerran

Sattuipa vaan kerran että kynä ei suostunut kirjoittamaan. Mitä vain se kynän päässä oleva yritti kynnä hyytyi paikoilleen. Tätä jatkui tuskastuttavan kauan, se tuntui jo melko pitkältä ajanjaksolta, kunnes tapahtui yllättävä tilanne, kynä rupesi savuamaan!

Kynä syttyi ilmiliekkeihin ja tuli tarttui kirjoittajan hihaan. Pahaksi onneksi hän oli juuri desinfioinut kätensä. Käsidesi ei ollut imeytynyt kunnolla ja leimahti. Huoneen täytti savu, palaneen lihan ja paperin ja kankaan haju. Hän heilutti kättään kirkuen tuskasta.

Käsi repsotti, se oli poikki. Huumaava kipu lävisti hänen kehonsa ennen kuin hän menetti tajuntansa. Oli vain tyhjää ja pimeää. Koskin päätäni ja jalkojani. Olin sittenkin elossa. Ihana elämä, miten sinua rakastankaan. Astuin ulos kellarista ja auringonsäteet häikäisivät silmiäni. Astahdin automaattisesti pari askelta taaksepäin. Sitä minun ei olisi pitänyt tehdä. Osuin kellarin korkeaan kynnykseen. Tajusin kaatuvani, mutta en voinut pelastua.

Tuho tuli – vai tuliko sittenkään? Viime hetkellä kädet tarttuivat käsiin. Kenkäni putosivat, mutta minä jäin roikkumaan. Käännyin katsomaan suojelusenkeliäni.

Enkeli olikin pikimusta. Musta oli yllättävän häikäisevän kaunis. Se säteili hyvyyttään, melkein polttavasti. Nyt se hymyili kauniisti. 

***

Hissinnappulan jännittävä seikkailu verovirastossa

Olipa kerran hissinnappula, joka eli. Se oli innoissaan aina, kun sitä painettiin. Pohjaan, ja taas se ponnahti ylös. Hissinnappula tunsi olevansa maailman tärkein asia. 

Nappula rupesi hehkumaan kirkkaan keltaista valoa. Valo voimistui voimistumistaan sehän rupeaa jo häikäisemään. Nappulasta tulikin hohtava ego painike joka kohosi uljaasti hisseineen ylimpään kerrokseen. Sen valtava valo häikäisi kaiken kansan loistollaan ja valovoimallaan.

Jumala katsoi alas, ihasteli kätensä töitä kirkkaan valon juhlistaessa näkyä. Siinä se nyt oli, kaikkivaltiaan suurin ja mahtavin voimannäyte. SIlmänkantamattomiin pelkkää viljavaa maata, onnellisia ihmisiä, Suur-Suomi! Tämä valtakunta tulisi olemaan todiste hänen suuruudestaan.

Uusi koti oli valtaisa lukaali, miljonäärin uudisrakennus, arkkitehtien ennennäkemätön luomus. Koti oli vertaansa vailla ja kaikkien ystävien kadehtima. 

Juhlat saattoivat alkaa, kun olimme saaneet tämän kierroksen tehtyä. Aluksi vetäydyin nurkkaan ja seurailin tilannetta. Huomasin ruhtinaalliset tarjoilut olohuoneen tai oikeastaan salin pöydästä. Otin käteeni täyden lasin punaviiniä.

Siemaisin huokaisten lasista. Samalla hetkellä tajusin, ettei viini maistunut samalta kuin viimeksi. Katsoin lasia epäuskoisesti. Aikoiko joku myrkyttää minut?!

Epäluuloisesti katsoin ympärilleni. Syyllinen paljastui ja linnaa tuli! Salajuoni jäi toteutumatta, päivä pelastui. Oikeus on voittanut!

***

Syysretki Ritajärvelle

Lähdimme kulkemaan parkkipaikalta kohti polkuja. Ritva kulki heti perässäni. Reput oli lastattu eväillä. Oli niin kaunista.

Nainen huokaisi onnesta. Hän oli juuri siellä missä halusikin. Kauneus hurmasi hänet. Kunpa voisin olla täällä ikuisesti, aamen.

Hartaasti hän nyökkäsi ja avasi kätensä, asteli sitten lähellä olleen sateenkareen juurelle. Hän oli astumaisillaan sen päälle, kun kaukaa vavahti huuto: “Sinä et pääse sinne!”

Huutaja oli hädissään. Lopulta se kuitenki pääsi perille. Kaikki hurrasivat onnesta. Miten hienosti tilanne päättyikään!

Tämä oli todellinen onni, koska mahdollisuudet huonoon lopputulokseen olivat olemassa. 

Karhu vaelteli tutussa metsässä seuraavana päivänä. Voi kun saisi vielä lohta, puolukat eivät houkuttaneet. Karhu istahti mietteissään mättäälle joen varteen. 

Karhun seuraksi ilmestyi puolukanpoimija. Täti noukki marjan toisensa perään vilkaisemattakaan eläimeen. Eläin oli häiriintynyt.

Kaikki oli sittenkin mennyt hyvin. Oli aika ohittaa se rauhallisesti kävellen. Huokaisin onnesta. Edessäni aukesi kaunis maisema ja päivä oli vielä ihan aluillaan.

*** 

Tanssitunnilla

Helen pyörähteli, jammaili, hytkyi musiikin tahtiin. Ohjaaja huusi ja innosti riehumaan. Se sopi Helenille, mutta Ali näytti kärsivältä. Miksi Ali oli raahattu mukaan?

Ei auttanut muu kuin kestää tämä, vaikka se tiesi kantohommia meille kaikille. Minä olin ensimmäisenä. Matka eteni vaikkakin hitaasti, lähenimme määränpäätä ja astuimme sisään. Heitin matkalaukkuni ja Alin nurkkaan.

Olin väsynyt matkasta. Haaveilin kuumasta kylvystä ja lasillisesta kylmää juomaa. Istahdin sängylle. Ehkä piristyisin, jos hän soittaisi.

Mutta turhaan odotan, ei hän kuitenkaan soita. Saldo on varmaan loppunut. Tai on jonkun tytönhupakon matkassa. Näin tässä taas kävi, voi kurja minun kohtaloani!

No olen onneksi tähän jo tottunut. Kun on valmiiksi maassa, ei putoa korkealta. Toisaalta ottaahan se päähän. Miksi aina minulle käy näin??

Tää on niin tätä, jos ees joskus kävis tuuri. No, leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä. Kadunkulmassa istui romanialaiskerjäläinen.

Annoin hänen kuppiinsa kympin ja kiitin Luojaani, etten ollut kuin kerjäläinen. Ystäväni Kela muisti minua 600 euron kuukausirahalla, joka piti minut juuri ja juuri elävien kirjoissa. 

***

Unelmien poikamies

Kiiralla oli kiire. Poikaystävä odotti häntä metsän reunassa. Kiira aikoi ilmoittaa poikkikselle, että se oli nyt loppu, slut, over. Kiira oli tavannut uuden uroon. Tosin ei virallisesti tavannut vielä, mutta neito oli nähnyt miehen kuvan somessa.

Tästähän hän vasta hurjistui. Noin kehtasi leveillä somessa! Niinpä hän ilmiantoi miehen ylläpidolle ja kohta miehen profiili olikin kielletty palvelusta. 

Mies jatkoi irstailuaan muissa kanavissa. Hän matkusti Ruovedelle Muroleen kanavalle. Täällä hän herätti paheksuntaa esiintymällä nakuna. Paikalle hälytettiin virkavalta, joka sulki miehen poliisiauton takapenkille. 

Mies nojasi raollaan olevaan ikkunaan ja huusi sylki roiskuten kyttä on natsisika! Kyrmyniskainen poliisi roiskaisi pitkän syljen kohti huutelijaa ikkunan takana, toivoi roiskeen löytävän tiensä sisälle. Takapenkillä mies näytti poliisille keskisormea. Lihaksikas konstaapeli nousi autoon kuljettajan paikalle. “Että oikein virkavalta vie kotiin”, ajatteli Ritva, “hyvä on”. Mies katsoi alta kulmien, mutta hymyili lopulta. “Pelastin sinut ja mielelläni sen teenkin”. 

Olisi voinut jäädä tekemättä. Sekosin täysin jalkoihini ja mattoon. Kuin ihmeen kaupalla sain itseni vielä koottua ja ryhdyin puhumaan. Hetken kuluttua olin valmis.

Tähän olin pyrkinyt ja tähän olin tullut. Huokaisin syvään. Sitten nostin haulikon autosta ja ammuin hänet. Kaikki oli hyvin. 

Miksi huonoa kirjoittamista?

Sastamalan opistolla järjestettiin lokakuussa 2025 huonon kirjoittamisen lyhytkurssi. Kurssilla osallistujat pääsivät esimerkiksi kirjoittamaan huonon aloituksen, huonon runon sekä pohtimaan, mitä on perfektionismi ja onko se haitallista vai hyödyllistä tekemisellemme. Onko huono kirjoittaminen tosiaan vain hauskaa ajanvietettä vai voisiko siinä olla jotain syvempääkin taustalla? 

Huonoa kirjoittamista olen aiemmin pohtinut kirjoittamisen opintojeni blogissa.  Ennen oman kurssini alkua olin jälleen sen pohdinnan äärellä, miksi huonoa kirjoittamista tarvitaan. Tajunnanvirtana syntyi seuraavanlaisia ajatuksia:

Nykypäivän elämämme on todella hektistä ja kilpailuhenkistä. Meiltä vaaditaan jatkuvasti parasta suoritusta ja täydellisyyttä. Jo kouluajoilta lähtien muistamme, miten punakynä heilui ainekirjoituksessa. Tämän tarkoituksena ei varmastikaan ollut lannistaa, mutta niin siinä usein vaan käy: ei tee mieli edes yrittää, kun tuntuu siltä, ettei osaa. Haastan tämän käsityksen: Miten voi edes olettaa osaavan jotain asiaa, jos sitä ei edes pääse kokeilemaan? Virheet ovat osa oppimisprosessia ja kautta aikojen ihmiset ovat oppineet yrityksen ja erehdyksen kautta.

Kirjoittamista lähestytään mielestäni pedagogisessa mielessä väärästä tulokulmasta: tekstin oletetaan olevan heti valmis ja viimeistelty. Jatko-opinnoissa moni ei saa edes aloitettua, koska pelkää, ettei tekstistä tule tarpeeksi hyvää. Lisäksi näemme aina hiotun lopputuloksen valmiin kirjan/esseen/artikkelin muodossa, emmekä prosessia sen takana. Todellisuudessa prosessi voi olla paljon monimuotoisempi kuin voisimme kuvitellakaan: esimerkiksi J.K.Rowling kirjoitti Viisasten kiven ensimmäisen lauseen 15 kertaa uudestaan. Tästä voi siis miettiä, miten monta kertaa koko kirja on kirjoitettu, mikäli jo ensimmäinen lause on pyyhitty pois 14 kertaa ennen kuin lopullinen versio on ollut valmis. 

Erityisesti korkeakoulumaailmassa perfektionismi on yliedustettua – mutta niin on myös uupumus ja ahdistuneisuus. Mielestäni neuvoksi ei käy “ota itseäsi niskasta kiinni” tai “tee enemmän”, vaan ehkä pitäisi tehdä jopa vähemmän ja löysätä kriteereitään. 

Ajattele kirjoittamista kuvanveistona: tarvitset köntin materiaalia, jotta pääset edes alkuun. Miksi kirjoittaminen olisi mitenkään erilaista? Raakaversiosta on paljon helpompi alkaa työstää kuin valkoisesta paperista/näytöltä. 

Oma innostukseni huonoon kirjoittamiseen alkoi Jyväskylän avoimessa yliopistossa proosakurssilla, jossa ensimmäisenä tehtävänä oli kirjoittaa mahdollisimman huono aloitus romaanille. Teksteistä tuli hulvattomia ja oli todella riemastuttavaa huomata, miten opiskelijat heittäytyivät huonon kirjoittamisen maailmaan. Keskusteluissa jälkeenpäin paistoi myös ilo ja luovuus: ei ollut paineita kirjoittaa hyvin, tai näyttää kellekään olevansa huippukirjoittaja. Tästä sain inspiraation: Voisiko tätä käyttää hyödykseen ihan omassa kirjoittamisessa? Ja miten veisin tätä ilosanomaa muillekin? Huono kirjoittaminen on esimerkiksi mahdollistanut minulle sen, että sain gradun aikaiseksi, eli huvittavuudestaan huolimatta kyseessä ei ole pelkästään höpönlöpöä. 

Heitän sinulle seuraavaksi haasteen: Mitä jos inspiraation puuttuessa kokeilisitkin kirjoittaa huonosti?