Onko sinulle käynyt koskaan niin, että olet lopettanut kirjan lukemisen jo alkumetreillä? Tai toisinpäin, että olet jäänyt koukkuun kirjaan samantien, koska aloitus oli jo niin lupaava? Aloituksen on tarkoitus saada tapahtumat käyntiin ja lukija kiinnostumaan – onhan esimerkiksi kokonaisen romaanin lukeminen aikaa ja vaivaa vievää.
Huonon kirjoittamisen kurssilla lähestyimme asiaa toisesta näkökulmasta: Millainen olisi mahdollisimman huono ja tylsä aloitus? Esimerkkinä oli romanttinen romaani. Jälleen kerran kurssilaiset laittoivat parastaan ja romantiikan kliseitä uskallettiin viljellä.
Lukisitko sinä näiden aloitusten perusteella koko teoksen?
___________________________________________________________________
Maribelin ja Marcin helteinen iltapäivä
Maribel kohotti pitkien silmäripsiensä verhoamat pähkinänruskeat silmänsä Marcin smaragdin lailla sinisinä lähteinä kimmeltäviin silmiin, joilla hän kiihkeästi tuijotti Maribeliä ja riisui häntä katseellaan. Maribel vapisi Marcin vahvoilla käsivarsilla. Hänen rintansa kohoili kiihtyvän hengityksen tahdissa ja hänen rintansa kuulsivat valkoisena hohtavan silkkisen pitsimekon läpi, joka hänellä oli yllään ja jonka hän toivo Marcin jo pian riisuvan hänen yltään. Marc oli ratsastanut koko yön yli niittyjen ja mantujen valkoisella andalucianhevosratsullaan, jonka jäntevät jalat olivat hakanneet tannerta väsymättä. Verisuonet tuon uljaan ratsun reisilihaksissa olivat pullistelleet, niin kuin nyt pullistelivat suonet Marcin käsivarsilla, jotka pitelivät auringon upeasti ruskettamaa Maribeliä, joiden lihakset olivat voimistuneet maatilalla, jolla Marc päivisin uurasti väsymättä.
Päivä oli ollut hikisen kuuma ja Maribel oli helteen uuvuttama. Hän oli hetki sitten puristanut kirpeää sitruunanmehua kaivosta nostamansa viileä veden joukkoon. Mehukkaat sitruunat kypsyivät paahteisessa maassa, josta tomu nousi ilmaan Marcin valkoisen ratsun laukatessa pihaan. Tanner tömisi. Valkoisen andalucianhevosen valkoisena hohtava harja hulmusi tuulessa, kun se ravisteli päätään. Ratsu oli mitä uljain ja jalosukuisin ja sen viisaassa, pikimustissa silmissä hehkui andalucian kuuma aurinko. Ratsu oli väsymätön ja niin oli myös sen isäntä, joka niin mielellään olisi laskenut Maribelin vuoteelle ja riisunut valkoisena hohtavan silkkileningin verhoamasta hänen auringon paahtamaa, kauniisti ruskettunutta ihoaan. Marcin jäänsinisestä katseesta saattoi nähdä päättäväisyyden, jolla hän oli ratsastanut yli pölyisenä tömisevän, auringon paahtaman maan vain saadakseen Maribelin, rakkaansa, käsivarsilleen. - -
***
Milja istui puun alla. Se oli koivu. Aurinko paistoi. Taivaalla oli muutamia pumpulinpehmeitä poutapilviä. Nainen odotti. Hän oli levittänyt nurmelle puun alle punavalkoruudullisen pöytäliinan, jonka hän oli perinyt kummitädiltään, joka oli ollut Miljan äidin isän pikkusisarus.
Punavalkoruudullisen pöytäliinan päälle, jonka hän oli siis perinyt, hän oli laskenut eväskorin, joka oli kauniisti punottua rottinkia, ja nostanut punavalkoruudulliselle liinalle tapaslautasen, jossa oli tapaspopsittavaa, sekä hedelmäkulhon, jossa oli punaposkisia omenia, kullankeltaisia luomubanaaneja, voimakkaan vihreitä päärynöitä ja syntisen hyviä granaattiomenaviipaleita. Milja avasi punaviinipullon, jonka hän oli hakenut naapurikunnan Alkosta, ja joka ei ollut mitään kyykkyviiniä vaan joka oli maksanut lähes kaksikymmentä euroa.
Milja odotti Teemua. Mies oli kotoisin Juuasta, mutta oli asunut myös Mikkelissä, Savonlinnassa, Forssassa ja Himangalla ennen kuin oli muuttanut Vammalaan, jossa hän nyt asui. Milja oli itse paljasjalkainen vammalalainen. Puu, jonka alla hän nyt istui, siis se koivu, kasvoi hänen isovanhempiensa heinäpellon laidalla. Joinain vuosina pellolla kasvoi kylläkin eri viljalajeja. Siis eri vuosina eri.
Milja istui puun alla ja odotti. Teemua siis. Mies oli luvannut tulla heti, kun pääsi töistä. Milja katsoi sirossa ranteessaan olevaa kaunista hopeista kelloa, jonka hän oli saanut rippilahjaksi kummitädiltään, jolta hän oli perinyt punavalkoruutuisen pöytäliinan. Se näytti kolmea minuuttia yli neljän. Teemu oli päässyt töistä neljältä. Milja katseli huolestuneena Lojerilta päin tulevalle tielle. Teemua ei näkynyt vielä. Nainen alkoi huolestua. Kauanko muka Lojerilta ajaa Illoon, hän ajatteli. Jos hän ei tulekaan, Milja ajatteli ja nyyhkäisi. Teemu ei tulekaan, hän ei halua minua, nainen alkoi itkeä ääneen.
Milja muisti heidän ensitapaamisensa Lantulan Rompetorilla kuukautta aikaisemmin. Teemu oli komea ilmestys, oikea James Pond. Ei hänellä tosin ollut smokkia, eikä pukua, vaan Hankkijsta ostetut oranssit työhousut ja puna-mustaruudullinen flanellipaita, jalassa vanhat Adidas-lenkkarit, jotka olivat ehkä joskus olleet valkoiset, ei tosin tällä vuosikymmenellä, ja musta lippis väärin päin päässä. Mutta muuten hän oli aivan kuin James Pond. Teemu oli katsonut Miljaa ja rakkaus oli heti roihahtanut kummankin rinnassa.
Milja heräsi ajatuksistaan ja haaveistaan ja mietteistään, kun hän näki Teemun Tojota Korollan pysähtyvän pellon reunaan. Teemu nousi autosta. Milja nousi puun, sen heinäpellon laidassa olleen koivun alta. He juoksivat toisiaan kohti kuin kaksi nuorta, kaunista kaurista, jotka janosivat päästä toistensa turvan ääreen. He suutelivat, ensin arasti, sitten kovemmin ja viimein ranskalaisesti. Milja ajatteli, että tätä oli onni, rakkaus, nuori lempi. Aah, tämä on täydellistä, hän ajatteli, täydellistä onnellisuutta. Tähän syleilyyn tahdon jäädä ikuisiksi ajoiksi, ainaiseksi, loppuelämäkseni.
***
On viiltävän kylmä ja tuulinen syksyn iltapäivä, joka on kääntymässä iltaan. Margit on juuri palailemassa töistä kotiin. Hän on pakannut läppärinsä Hermesin nahkasalkkuun. Illalla hän on vielä tekemässä töitä. Deadline on tulossa vastaan kiristäjäjutussa, jossa hän on puolustusasiamiehenä.
Lapset Carla ja Julia ovat tänään Margitin ex-miehellä Johanilla Hangossa. Heillä on onneksi edelleen hyvät välit, joita Margit ja Johan ovatkin työstäneet yhdessä terapeutin kanssa. Nyt olisi omaa aikaa, mutta työt painavat mieltä.
Margit kääntää avainta lukossa ja astuu raskaasta tammiovesta eteiseen. Tyhjän asunnon tuoksu tulee vastaan. Margit on ollut alkuviikon uuden rakkaansa Villen kanssa Siuntiossa ja nyt tuntuukin sen jäjiltä kovin tyhjältä palata tänne vanhaan kotiin, jonka hän sai lunastettua itselleen erossa. Monet asiat muistuttelevat vielä hänen ja Johanin pitkästä aluksi onnistuneestakin liitosta. Joitakin muutoksia Margit on toki tehnyt. Ylpeänä hän katselee edessään aukeavaa näkymää laajaan eteisaulaan ja olohuoneeseen, jonne hän on hankkinut uuden tanskalaisen designlampun.
Margit laskee trenstakkinsa Cappane-tuolille ja huokaisee syvään. Hän vie salkkunsa työhuoneeseen ja laskee työpuhelimensa pöydälle. Samalla hän vetää villakangashousujensa taskusta esiin oman puhelimensa ja laittaa siihen äänet päälle. Hänen ei onneksi tarvitse olla huolissaan lastensa hyvinvoinnista, koska Johan on aina ollut ihana ja luotettava isä. Margitin äidillä on ollut viime aikoina pientä sydänvaivaa, mutta Margitin sisko Jolanda on ollut päävastuussa yhteydenpidosta äidin kanssa.
Margit vilkaisee puhelimeen ja huomaa saaneensa kymmeniä soittoja ja lopulta useita viestejä. Onko nyt voinut kuitenkin tapahtua jotain, mihin hän ei olisi osannut varautua. Margit selaa puhelimen tietoja ja huomaa, että puhelut olivat tulleet yhdestä numerosta. Viesteissä luki vain: Soita, ehditkö soittamaan. Margit ei tunnistanut numeroa ja ajatteli, että soittaja on varmaan erehtynyt numerosta.
Margit huokaisi ja liikkui keittiöön. Hän avasi rosteripintaisen jääkaappinsa ja nosti tammiselle pöytätasolle muutaman juuston ja joitakin leikkeleitä. Hän pesi rypäleitä juoksevan veden alla ja laittoi ne kuivumaan teräksiseen lävikköön. Yhtäkkiä puhelin soi eteisessä, jonka peilipöydälle Margit oli sen laskenut kävellessään keittiöön. Vaativa soittoääni ei jättänyt rauhaan vaan huokaisten Margit palasi eteiseen.
***
Mahtavan machokas Olli ja Eveliinan viettelys
Tummaverinen, muodokas Eveliina siemaili innokkaasti pistävänmakeaa mansikkasmoothieta pillillä juomalasista. Hän oli kuullut, että raavas uros, joista hän oli nähnyt lukuisia levottomia unia, olisi täällä töissä. Naapurinpoikamainen blondi nuorukainen, joka uhkui itsevarmuutta ulospäin mutta joka oikeasti oli aika ujo ja arka. Moni luokkatoveri huokaili hänen peräänsä, mutta hän oli pysynyt kovana ja torjunut ykskantaan kaikenlaiset lähestymisyritykset silmiään pyöritellen.
Eveliinan vatsanpohjassa leijaili vaaleanpunaisia perhosia, kun hän huokaillen ajatteli noita leveitä hartioita, rautatiepölkyn paksuisia käsivarsia, tulen liekillä palavia silmiä, lihaksikkaita reisiä – ah, ne reidet! – ja tiukkoja, veistoksellisia pak…
Eveliina ajatus keskeytyi, kun ovi aukesi ja koko jäätelöbaari hiljentyi. Valo loisti sisään ja valaisi koko hämyisen baarin, kuin enkeli olisi laskeutunut taivaasta juuri häntä varten. Olli, miten miehekäs hänen nimensäkin oli! Sähköinen värähtely täytti huoneen, kellot soivat, aika pysähtyi. Sitten viskin polttama puheääni täytti huoneen.
– Onko täällä joku, jonka nimimerkki chatin senssihuoneessa oli IhqEve06?
Eveliina värähteli, hän ei ollut aivan varma pysyisikö hän tasapainossa kun kuuli nuo sanat. Huone alkoi pyöriä, korvissa alkoi helistä. Sitten hän tajusi, että ehkä rommipaukku viereisessä baarissa ei ollut se paras pohjustus treffeille.
Hän haparoi kevyin päin mutta raskain askelin kohti ovea, jossa hänen onnellinen tulevaisuutensa odotti. Mutta siellä odotti Ollin lisäksi muutakin. Kymmeniä, satoja kilpasiskoja. Kaikki rynnivät könsikästä kohti, valmiina repimään häneltä vaatteet päältä. Ollilla oli työn ja tuskan takana sysiä liian innokkaita seireeneitä etäämmälle itsestään, taisi hän jotain vetää turpaankin.
– OllieBoi88, oletko se sinä? Eveliina huusi sydän läpättäen. Hän tuskin enää tunsi maata allaan, enkelien laulu kaikui hänen korvissaan. – Oi ritarini, tule tänne luokseni ja kanna minut täältä pois noilla lihaksikkailla karvaisilla käsivarsillasi!
Jokainen hetki oli kuin pieni ikuisuus, ajan kellosta oli tainnut loppua paristot, niin hitaasti kaikki eteni. Jälleen yhden harppuarmeijan väistyessä hänen suloisen Olliliininsa tieltä Eveliina kääntyi juoksussa kylki edellä häntä kohti ja loikkasi ilmaan, pidättäen hengitystään kun mietti, miten höyhenenkevyesti laskeutuisi kultamuffinssinsa teräksisille mutta silti ah-niin-pehmeille käsivarsille.
Hän oli jo ilmassa hänen otsansa korkeudella, kun joku käähkä tuuppaisi Ollia kyljestä ja tämä lensi sivumpaan. Luvassa ei ollutkaan pehmeä lasku, vaan jäätelöbaarin kova marmorinen lattia. Eveliina tömähti maahan ja kirskuvan liitutaulun kaltainen tuskanhuuto täytti jäätelöbaarin aulan. Häneltä meni varmaan lonkka sijoiltaan! Hän kiemurteli ja vääntelehti kivusta, eikä hän tiennyt kumpi sattui enemmän: pudotuksesta syntynyt fyysinen kipu vai se itsetunnon kolhu, jonka hän oli saanut mokaamalla itsensä tuollaisella tavalla.
Hän oli kuin särjetty viinilasi, arvoton, sirpaleina, jotakin minkä siivoaisi mieluiten mahdollisimman pian pois. Kaikki pidättivät henkeään tämän epäonnistuneen stuntin jälkiseurauksena, miten Eveliina kokoaisi itsensä tästä?
Muut kilpakosijat jäivät tuijottamaan ja nauramaan, miljoonat neulat työntyivät häneen heidän silmistään. Mikä halpa hupakko tämäkin nyt oli! Eveliina oli henkisesti murskana, hän oli tehnyt itsestään täyden pellen! Tämä ei näyttäisi hyvältä hänen Instagram-kanavallaan, ja hänen rakennetekokyntensäkin irtosivat!
Olli tuijotti sivummalta ja nousi pystyyn tuupattuaan taas yhden kilpasiskon ketoon. Hän asteli Eveliinan luo, kumartui, ojensi kätensä ja kysyi:
– Oletko ihan kunnossa?
Eveliina nosti ylävartaloaan irti maasta ja voihkaisi:
– Ah, ritarini, sinä tulit pelastamaan minua!
Muu yleisö vaikeni, kun Olli otti Eveliinan käsivarsilleen kuin rakennusnosturi.
